Viisaiden ja tyhmien päätösten (pieni?) ero
torstai 4.12.2008

Olen 61-vuotias. En tahdo Espooseen teatteritaloa itselleni, vaan Suomelle.

Tahdon, koska ajattelen sen järkeväksi maamme tulevaisuudelle. Seuraajilleni. Suomalaisille, jotka yhä sydämensivistyvät, viisastuvat ja kasvavat kansainvälisesti sallivammiksi, verkottuvammiksi ja itsetuntoisemmiksi. Kansainvälisemmiksi suomalaisiksi.

Ajan teatteritaloa, josta Suomi on oleva ylpeä. Pitkään. Ja Espoo siitä, että Suomi on ylpeä siitä, että se on Espoossa. Yhtä pitkään. Että maailmalla tiedetään, että tämä hieno kaunis Suomen Kansainvälinen Teatteri on juuri Espoossa. (Ja hesalaisetkin osaavat sinne metrolla.)

Jos ja kun Tapiolaan rakennetaan uusi teatteri, se tulee olemaan ensimmäinen täysin uusi teatteritalo Suomessa yli kolmeenkymmeneen vuoteen.

Sen on pakko olla tulevaisuuden teatteri. Talo, joka riittää sadalle seuraavalle vuodelle ja siitä edelleen.

Tehdään kerralla hyvä. Nyt. Ei meille, vaan tulevaisuudelle.

Olisi historiallisesti tyhmää tehdä mitään muuta. Oikean päätöksen tekijät jäävät historiaan, koska talo elää riittävän kauan.

Tyhmän torsotalon rakennuspäätöksen tekijät historia toki armahtaa - mitättömyyksillä ylikansoittuneen unohdusseuran jäsenyydellä. Politiikkaa, arkea.

Viisaat päätökset muistetaan, tyhmät unohdetaan, heti.

Mahtuuko Suomeen todellakin vain Helsinki?
tiistai 25.11.2008

Eilen 24.11. valtakunnallisen TV1:n uutisten urheiluruutu oli huolissaan koripallon katoamisesta pääkaupunkiseudulta. Haastateltiin liiton ihmisiä - ja (helsinkiläisiä) haastateltavia tietenkin huolestutti. Uutisessa ei kerrottu, miten koripallo voi muualla Suomessa.

Helsinki pakkoliitti Sipoon itseensä. Sunnuntaina 23.11. Helsingin Sanomat kirjoittaa, että jotakin tulevan Helsingin alueella olevaa Sipoon nuorisotilaa ei Sipoo vuokraakaan Helsingille, koska siitä ei ole sovittu. Kysymällä sipoolaisilta, onko kyse kiusanteosta, lehti antaa ymmärtää, että on, ja että se on väärin. Helsingin Sanomat on Helsingin lehti, ei minkään muun kaupungin, jo sen nimikin sen sanoo.

Valta Suomessa keskittyy Helsinkiin, Helsingin Sanomat pitää siitä huolen. YLE TV1 peesaa, sehän toimii Helsingissä. TV2 on maaseutu-tv.

Käsite "maaseutu" pitää sisällään niin Tampereen, Turun, Jyväskylän, Kuopion kuin Espoon ja Vantaankin - ja kaiken muun Suomen paitsi Helsingin. (Kauniainen saa olla itsensä.)

Maaseutukaupunki - käsitehirviö. Mutta hyvin helsinkiläinen ja suomenkieleen hyvin lobattu.

Kaikki ministeriöt ovat Helsingissä, ministerit lukevat Helsingin Sanomia ja heitä haastatellaan Helsingissä YLEn "pääkanaville". Koska viimeksi kuulitte "maakuntauutisissa" ministerin haastattelun?

Katsottuani puoli vuotta kulttuuriuutisia YLEssä - kiitos niiden tuomisesta ruutuun - muualta Suomesta kuin Helsingistä on mahtunut ohjelmaan illassa ehkä yksi, korkeintaan kaksi sääliuutista muun kuin Helsingin kulttuurista. Suomalaisesta taiteesta.

Miksi sata katsojaa Helsingissä olisi arvokkaampi yleisö taideteokselle kuin sama määrä Varkaudessa, Oulussa, Porvoossa tai Göttingenissä? Jälkimmäisen otin mukaan tahallani - jos suomalaisohjaaja pääsee tekemään ohjauksen ylioppilasteatteriin Milwaukeessa, se on uutinen, jos Turussa, ei. Miksi? Turussa hän todennäköisesti saa suuremman katsojakunnan.

Halusi tai ei, Helsingin Sanomien toimittaja kirjoittaa helsinkiläisen lehteen, helsinkiläisestä näkökulmasta. Eikä hesalainen YLEn toimittaja muusta tiedä kuin Helsingistä, hänen ei anneta matkustaa. (?)

Helsingin Sanomat haluaa Suomen Natoon, lehti haluaa länsi-metron, lehti haluaa liittää Vantaan, Espoon ja Kauniaisen Helsinkiin. (Siis ei Helsinkiä ja Vantaata Espooseen, sic!) Lehdellä on linja. Se sille sallittakoon. Sehän on vapaa lehti. Lehdistämme vapain.

Myös teatterista kirjoittaessaan lehti on linjakkaasti Helsingin asialla. Sen toimittajat ovat helsinkiläisiä ja katsovat muun maan teatteria helsinkiläisin silmin. Ei siinä mitään pahaa. Kunhan eivät kiellä tätä. Ei Espoo heille Helsinkiä ole, sen enempää kuin Kotkakaan, tai Rovaniemi.

Mutta lehdellä on linjaton ristiriitainen suhtautuminen Espoon Kaupunginteatterin uudisrakennukseen. Kaupunkitoimitus ja kunnallispolitiikkaa referoivat toimittajat noukkivat mielellään esiin hankkeen vastustajia, antavat tilaa populistisille asiantuntemattomille lausunnoille. Kulttuuritoimitus on varovaisempi ja viisaampi, hiljaa.

Kulttuuripolitiikkaa vai vallankäyttöä?
keskiviikko 19.11.2008

Olen viime aikoina käynyt useilla eri kansainvälisillä festivaaleilla, platformeilla, esittävän taiteen messuilla ja kokouksissa etsimässä hyviä esityksiä kutsuttavaksi vierailulle Suomeen, Espooseen. Olen löytänyt joitain, niistä myöhemmin.

Tapaan näissä tilaisuuksissa myös suomalaisia, useimmiten kulttuurihallinnon ihmisiä. Tiedotuskeskusten, teattereiden ja ministeriöiden edustajia. He ovat markkinoimassa suomalaista teatteria muualle maailmaan. Hyvä niin.

Taiteilijoita Suomesta en juuri ole tavannut. Nuoria en lainkaan.

Ovatko he muualla? Tuetaanko heidän opiskeluaan ulkomailla? Pitääkö Suomi huolta huomisesta kansainvälisyydestään myös taiteen ja kulttuurin alueella?

Kysymys nousi, kun Zürichissä eräs kreikkalainen taiteilija kertoi yhteistyöprojektistaan ruotsalaisten ja suomalaisten nuorten teatterintekijöiden kanssa, ja siitä, että suomalaiset eivät olleet saaneet mistään matkarahoja Kreikkaan. Jollekin toiselle oli tehty kielteinen päätös matka-avustuksen myöntämisestä, koska hänen matkansa ei tukenut minkään taidetuotteen viemistä. Typerää pikkuvirkamiesmäistä pikkuvallankäyttöä, tyhmää.

Samassa IETM:n kokouksessa Pro Helvetia-säätiön johtaja Pius Knüsel paneelialustuksessaan piti hienon puheenvuoron, edelliseenkin liittyen.
Muutama ajatus häneltä:

• Sveitsi ei enää perusta kulttuuri-instituutteja uusiin maihin (heillä taitaa olla vain yksi, Pariisissa), koska kulttuurihallinnon kasvattaminen kasvattaa vain kulttuurihallintoa. Sveitsi ei investoi rakenteisiin, vaan ihmisiin.
• Kukin yhteiskunta tukee vain kansallisia arvoja ylläpitäviä arvoja ja traditioita, ei rajoista piittaamatonta universaalia taidetta. Mutta kaikki oikea taide on rajoja ajattelematonta, ne hylkäävää.
• Globaali taiteellinen ajattelu sulkee siis itsensä yhteiskunnan tuelta.
• Kulttuuri- tai taidepolitiikkaa ei tule tehdä. Niiden tekijät eivät koskaan ole taiteilijoita, koska taiteilija ei tee ohjelmia, hän tekee taidetta.
• Ulkoministeriöt kautta maailman pyrkivät käyttämään taidetta ja kulttuuria välineenä maan rajojen pönkittämiseen. Tämä on propagandaa.
• Sisä- tai kulttuuriminiteriöt niin halutessaan kykenevät tehtävänsä mukaan auttamaan taidetta olemaan. Vapaata. Rajattomana. (Elleivät niiden rahat mene hallintoonsa.)
• Eurooppa on keskeneräinen prosessi ilman päämäärää.

Keskustelussa puhuttiin eurooppalaisesta identiteetistä. Euroopan sisällä siinä tuntuu olevan sävyjä, eroja ja riitaisuuksiakin, mutta katsottuna Aasiasta, Etelä-Amerikasta tai USA:sta se näyttää hyvinkin yhtenäiseltä. Tarkastelkaamme omaa eurooppalaista asennettamme noihin suuntiin.

Puhuttiin taiteilijoista "maansa lähettiläänä". En voinut välttää assosiaatioita tähän uuden suomalaisen Stubb-brandyn tuotekehittelyyn. (Huom: kirjoitustapa on näkynyt UM:n papereissakin!)

Lyhyesti: ensin taiteilijan on kasvettava itsekseen taiteilijana, ansaittava paikkansa taiteen kentällä. Kun hän on tämän tehnyt, hänen taiteensa alasta riippuen saattaa kasvaa kansainvälisesti tunnetuksi taiteilijaksi, itsenään, taiteellaan. Maailmankansalaiseksi. Vasta tämän prosessin jälkeen häntä aletaan omia oman maansa "lähettilääksi". Usein häneltä kysymättä, eikä ainakaan hänelle tästä tehtävästä kuten muille lähettiläille palkkaa maksaen.

Esa-Pekka Salonen ja muut kapellimestarit, Aki Kaurismäki, Kimmo Pohjonen, Karita Mattila, rock-bändit, Tero Saarinen, Jorma Uotinen, Kristian Smeds. Ei heitä mikään hallinto tai kulttuurivientiyksikkö ole kehitellyt.

Corina Suteu, Romanian kulttuuri-instituutin johtaja New Yorkissa, sanoi keskustelussa, että toisen maailmansodan jälkeen Euroopassa oli runsaasti taiteilijoita, mutta siltä puuttui hallinto. Tänään hallinto alkaa paisua niin suureksi, että se syö rahat ja siis itseltään hallinnoitavan: taiteen.

Suomalaista kulttuurivientiä tuetaan parhaiten auttamalla (eritoten nuoria) suomalaisia taiteilijoita verkottumaan, lähettämällä heitä kansainvälisiin kokouksiin, seminaareihin, jatkokoulutukseen, festivaaleille Ruotsiin, Saksaan, Norjaan ja vieläkin kauemmaksi: ulkomaille. (Kiitos Martti Haavio). Ei hallintoa ja rakenteita kasvattamalla. Ei formaatteja viemällä.

Kulttuurivienti on taiteen kansainvälisen perusluonteen oivaltamista: se on taiteilijoiden vuorovaikutusta, ajatusten vaihtoa, kokemusten ja näkemysten ahmimista, kasvamista vuorovaikutukseen. Se on tuonnin tukemista, vastavierailujen saamiseksi. Se on satsaamista ihmisiin, ei rakenteisiin tai ohjelmiin.

Kun antaa useiden kukkien kukkia, joitain niistä joskus halutaan muuallakin maailmalla nähdä.

Ja ensi viikolla menen Espoon kaupungin kulttuuritoimen laatiman kulttuuripoliittisen ohjelmaluonnoksen esittelytilaisuuteen.