Laatubyrokratiaa

20.8.2010

Olen istunut useissa eri kokouksissa ja seminaareissa, joissa kulttuurialan virkamiehet pohdiskelevat miten voitaisiin arvioida taiteen laatua, ja voitaisiinko osa taiteen ja kulttuurin tukemisesta sitoa arvioinnin tuloksiin.

Kafkan maanmittari K päivittyy laadunmittari K:ksi, joka pyrkii OKM:n linnaan ja teatterinjohtaja pelkäksi K:ksi, joka eräänä aamuna herää siihen, että hänet haastetaan oikeusjuttuun ilman että tietää mistä häntä syytetään.

Ei taiteen laatua voi mitata objektiivisesti.

Subjektiivisesti sitä mitataan jo nyt. Taiteen ja kulttuurin kaikista tuista päättää joku. Toimikunnat koostuvat ihmisistä, joilla on maku, tyylitaju, suhteita, sidoksia, ystäviä, asenteita tai ei. Kaupunkien ja valtion esittelevät virkamiehet ovat näyttelyissä, teatterissa, elokuvissa, konserteissa käyviä, lehtiä lukevia ihmisiä.  Näihin ihmisiin pyritään vaikuttamaan, suoralla lobbauksella tai mutkien kautta. Myös muut kuin taiteen tekijät, esim. vaikutusvaltaa omaavat toimittajat.

Haavikkoa mukaillen siis: kun taiteen laatua mitataan, kuka sitä mittaa?

Seurauksena se, että taiteen tekijöiden määrä pienenee, koska samoilla määrärahoilla pitää palkata laatumittareita – ja toki sitten heidän työnsä laadun mittareita … K, L, M, N….

Minulla on oma kriteeri taiteen laatuun: ostan kirjan, taulun, levyn, patsaan, menen konserttiin, teatteriin, näyttelyyn.  Hyvin subjektiivinen.

Miksi keskustelu laadun arvioinnista rajoittuu taiteilijoihin ja heidän yhteisöihinsä? Ikään kuin isovarpaan laatua arvioimalla kyettäisiin tekemään johtopäätöksiä koko kehosta. Miksei arvioida teattereiden, museoiden, orkestereiden omistajia – kaupunkeja? Mitenkä laadukkaita ne ovat kulttuuriasioissaan? Kuinka pärjää Iisalmi, miten Kankaanpää, Raahe?

Sain aamulla pöydälleni lämpöisen tekijänkappaleen Juha Jokelan ESITYSTALOUS kirjasta. Se on laadukas kirja. Siinä kirjailija J eksyy kirjoittamaansa näytelmään ja selittää sitä ”seiteillään” erittäin herkullisesti, pesee käsiään ja kieltää itsensä enemmän kuin kolmasti. On matkalla ilmiselvästi Linnaan sanoen kaupunkiaan katsellen: ”Tuolla se jossain varmasti on”. Siten näytelmä ”astelee ikään kuin marionettina ulos fyysisesti ahtaasta teatterirakennuksesta, muuttuu auringonvalon vaikutuksesta siivekkääksi ja lähtee lentoon.”

Suosittelen kaikille ESITYSTALOUDEN nähneille ja niille, jotka siihen eivät lippua saaneet tai saa.

Päivän mietelause:

Taidetta tehdään sen hallinnosta huolimatta.

NYT ON TEATTERIN VUORO

Pidin tällaisen puheen Espoon Kaupunginteatterin syyskauden avajaisissa 11.8.2010 klo 13.05.

Nyt on teatterin vuoro.

Espoon kaupunki on viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan satsannut kulttuuriin. Upeaa.

Vuonna 1991 kulttuurin osuus koko kaupungin budjetista oli vain 1,1 %, vuonna 2008 se oli noussut jo neljään. Hieno korotus.

Ja samaan aikaan kulttuurimenoja moittiville populisteille on huomautettava, että kaiken kulttuurin osuus kaupungin menoista on vain neljä prosenttia. Neljä sadasosaa. Neljä.

Teatterin osuus kaupungin menoista on noin promille.  Eli faktaa populisteille: tuhannesosasta tinkimällä ei kaupungille kovin suuria säästöjä kerry.

Kaksikymmentä vuotta sitten teatterin osuus kaupungin kulttuuribudjetista oli 11,2 %. Kaksi vuotta sitten se oli enää 2,6 %.

Koko sivistystoimen menoista teatterin osuus oli v.1991  1,5 %  kun se vuonna 2008 oli enää 0,35 %.

Tänä vuonna teatterin kaupungilta saama toiminta-avustus on indekseineen reaalisesti euroissa sama tai jopa vähän pienempi kuin vuonna 1991.  Vuokrat ovat tänä aikana toki nousseet, samoin vuokratuki.

Kaupungin satsaus kulttuuriin ja sen kehittämiseen on siis mennyt muualle kuin teatteriin, teatteri jätettiin junasta jo lähtöasemalle.

Nyt on teatterin vuoro.

Sama asia hivenen toista kautta:

JOS teatterin osuus kaupungin kulttuuribudjetista olisi sama 11,2% kuin se oli vuonna 1991, olisi avustus vuonna 2008 ollut 5 529 888 €. Tai JOS osuus olisi sivistystoimen kokonaisbudjetista sama 1,5 % kuin vuonna 1991, olisi avustus 2008 ollut  5 510 970 €.  Viisi ja puoli miljoonaa molemmilla tavoilla laskettuna. Nyt se vuokrineen on alle 1,3 miljoonaa, josta toimintaan liikenee alle yksi.

Viisi ja puoli miljoonaa jos teatteri olisi samassa junassa muun espoolaisen kulttuurin kanssa eikä vuoden -91 asemalla.

Nyt tulee mielenkiintoinen vertailu:

Kun laskettiin uuden teatteritalon rakentamisen ja toiminnan hintaa vuoden 2008 rahassa, tultiin seuraavanlaisiin laskelmiin:

Uuden teatteritalon rakennuksen kuolettaminen maksaisi kaupungille vuokrissa 2,7 miljoonaa euroa vuodessa, ja toiminnan pyörittäminen korkeintaan 2,6 miljoonaa. Yhteensä 5,3 miljoonaa.

Siis vähemmän, kuin mitä teatteri nyt saisi, ellei sitä olisi jätetty junasta.

Ja vähemmän kuin mitä asukasluvultaan puolet pienempi Oulu omaan teatteriinsa satsaa.

20 euroa per espoolainen vuodessa.

Tänä aikana oma teatterin tulonhankinta - lähinnä pääsylipputulot - on yli kolminkertaistunut ja valtion tuki yli kuusinkertaistunut. Näillä tuloilla teatteri on pystynyt maksamaan palkankorotukset, hankkimaan katsojia, kehittymään ja nostamaan taiteellista tasoa. Koettanut saada junaa resiinalla kiinni.

Yleisö on äänestänyt jaloillaan teatterin puolesta, ja näyttää äänestävän tänä syksynäkin. Salit täyttyvät.

Ei ole kohtuutonta sanoa Espoolle ja sen päättäjille: on korkea aika, on teatterin vuoro.

Nyt.

Päivän mietelause:

Katso lähelle, säilytät kyvyn hämmästyä. Kaukaa näet mitä haluat.